Se mitä me, SuperIsät, teemme tänään vaikuttaa myös aikanaan meidän merkitykselliseen vanhuuteen.
Yhteiskuntamme muuttuu jatkuvasti. Yhteiskunnallinen muutos on pakko, eikä se ole valintakysymys. Voimme silti vaikuttaa paljon arvoilla joilla muutoksia ohjaamme. Yksi suurimpia muutoksia on se millä tavalla teemme työtä. Työtä ei enää tehdä samassa maantieteellisessä paikassa, vaan yksilö ja perhe voi liikkua paljonkin työn mukana lyhyessäkin ajassa. Toinen suuri muutos on kaupungistuminen. Se usein tarkoittaa asumista pienemmissä asunnoissa. Yhteiskunnallinen muutos vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.
Yhteiskunnalliset muutokset luovat valtavia paineita myös senioreiden merkitykselliseen vanhuuteen. Suomi on jatkuvassa muutoksessa ja kaupungistuminen on myös meillä trendi. Senioreille tämä tarkoittaa hyvin usein sitä, että lapset ja lapsenlapset asuvat pitkien välimatkojen päässä. Useilta senioreilta puuttuu siis perheen tuoma tukiverkko päivittäisten askareiden ja jaksamisen hoitamisessa. Syrjäseutujen autioituminen tarkoittaa myös sitä, että kerätyn omaisuuden arvo romahtaa tai jopa katoaa. Syrjäseudulla olevaa kiinteistöä tai maata kun ei kovin moni halua ostaa tai asuttaa. Syrjäseutujen autioituminen tarkoittaa myös sitä, että palvelut heikkenevät juuri kun niitä tarvittaisiin ihan päivittäisen jaksamisen, sekä elämän mielekkyyden kannalta. Kaupungeissa asuvat seniorit eivät joudu kärsimään niin paljon omaisuuden arvonalennuksesta, mutta muutoin haasteet ovat hyvin samankaltaisia.
Vanhustenhoidolla on Suomessa pitkä ja melko värikäskin historia. Yhteiskuntamme on toiminut niin, että seniori on pysynyt pitkään perheen arjessa mukana tuoden siihen kokemusta sekä apua. Tästä se romanttisin näkymä on pihan perällä oleva “mummonmökki” jossa seniori vietti turvallisessa ympäristössä eläkepäiviään. Toinen, ei niin romanttinen, näkymä on vaivaistalot. Vaivaistalojen aika on mennyt jo ajat sitten mutta yhä edelleen se sama ajatus varjostaa monien ajatusta niistä ajoista kun ei pysty enää yksin tai tuettuna asumaan. Tai jos yksinkertaisesti varat loppuu, koska eläke ei riitä kattamaan nousseita kustannuksia. Suomalainen seniori on tottunut nielemään paljon, eikä valita pienistä. Jopa niin pitkälle ettei edes oikeuksien, sekä arvokkaan kohtelun puutteesta pidetä meteliä. Suomalaisen seniorin yksi suurimpia arvoja lienee “en halua olla taakaksi tai vaivaksi”. Me nuoremmat rakennamme omaa vanhuuden turvaa joka ikinen päivä. Yksi osa siitä on eri tavoilla kerättävä omaisuus mutta yhä merkityksellisempi osa on se miten kohtelemme tämän hetken senioreita ja mitä arvoa heille annamme. Tämä arvojen ja tekojen yhteenliittymä määrittelee myös meidän, työikäisten, vanhuuden merkityksellisyyttä.
Mitkä ovat meidän senioreiden tulevaisuudennäkymät? Missä he asuvat ja miten rakentavat merkityksellisen vanhuuden? Mielestäni kaiken pohjalla on arvoihin perustuvat poliittiset päätökset laista sekä asetuksista. Lait ja asetukset nimittäin ohjaavat kuntia joiden vastuulla on järjestää vanhustenhuolto sekä lukuisat tukipalvelut. Korostan sanaa arvot tarkoituksella. Senioreiden kohtelun ja palvelut nimittäin määrittelee hyvin pitkälle se koemmeko me heidät voimavarana vai taakkana. Tässä piilee se suuri arvokysymys, sekä myös merkityksellisin kysymys seniorille itselleen.
Tämän hetken kehitys senioreiden tukemisessa on erittäin tehokas kodinhoidontuki. Kantava ajatus on siis se, että seniori pidetään asumassa kotona niin pitkään kuin se on mahdollista. Turvaa ja apua tuovat ruokapalvelu, turvaratkaisut sekä monet muut palvelut. Mielestäni tämä on hyvä ratkaisu siihen asti kun seniori pystyy itsenäisesti toimimaan sekä nauttimaan elämästä. Sen jälkeen kun kunto heikkenee niin paljon, että kunto ei luo mahdollisuuksia aktiiviselle elämälle muuttuu kodinomainen asuminen yksinäiseksi tuntien laskemiseksi. Yksinäisyys on yksi pahimpia ihmisen merkityksellisyyden uhkia. Voimme kaikki kuvitella miltä tuntuu istua yksin kotona kun kunto ei enää luo mahdollisuutta pienelle kävelylle, kun lääkkeet turruttavat ajatukset ja kun jokainen kävijä vain muistuttaa siitä, että kohta olet taas yksin. Ja siitä tässä nimenomaan on kysymys, merkityksellisestä elämästä.
Senioreilla on valtava määrä kokemusta, viisautta sekä sitä mitä meiltä muilta usein puuttuu eli aikaa. Trendikkäästi sanoisin, että seniorit on resurssi ja voimavara. Seniorit ovat ansainneet työllään oman ajan ja itsekkään elämänvaiheen. Mutta me kaikki tiedostamme ja tiedämme sen, että kun kävelylenkit ja matkustelu ei enää suju kaivataan ennen kaikkea ihmiskontakteja, turvaa, puuhaa päiviin sekä yhteisöllisyyttä. Nämä kaikki luovat yhdessä merkityksellisen vanhuuden. Mielestäni meidän pitäisi nopeasti siirtää yhteiskunnan tukea siihen, että luomme kunnallisen senioriasumisen verkoston. Senioreiden määrä kasvaa koko ajan joten myös kustannukset nousevat. Tilanne muodostuu usein niin,että seniori hitaasti heikkenee asuessaan yksin kodissa ja kierteen oikaisee sairaalahoito. Hoitojakson jälkeen seniori palautetaan kotiin odottamaan seuraavaa hoitojaksoa. Näen tässä useiden eri tukipalveluiden kustannuksia enkä usko, että niitä osataan laskea kokonaisuutena. Lisäksi olen varma, ettei yksin kotona oleminen ole merkityksellistä jos toimintakyky ei tätä muotoa tue. Palataan siis kunnalliseen senioriverkostoon.
Mielestäni kuntien tulisi jo lähteä ennakoimaan ikääntyneiden palveluiden tarvetta hyvissä ajoin. Tämän voisi toteuttaa jopa niin, että luodaan kyselyjä mitä vielä itsenäinen seniori tulevaisuudessa haluaa. Näin saadaan kehitettyä palveluita edelleen. Tällä hetkellä yksityiset palveluntuottajat luovat hyviä konsepteja, sekä tuottavat hyvää palvelua.Itse koen vääränä sen, että seniori joutuu myymään koko omaisuutensa jotta pääsee yksityisten palveluiden piiriin. Se on jotenkin masentava elämän mitätöivä toimenpide ja altistaa seniorin myös vakaville väärinkäytöksille. Yksityisen yrityksen merkitys on aina tuottaa tulosta, se ei siis koskaan voi huolehtia senioreistamme kuin kunnallisesti tuotettu palvelu. En silti halua tuomita yksityisten tuottamia palveluita, päinvastoin. Ne ovat valtavan tärkeitä ja osaltaan rakentavat kokonaisuutta. Lähden rakentamaan ajatuksia niin, että kunnat omistavat kiinteistöt ja vastaavat palvelusta joka tavoitteen mukaan rakennetaan yhdessä yksityisten kanssa tukemaan merkityksellistä elämää. Senioriverkosto tarjoaisi siis kodinomaisen asumisen yhteisöllisesti. Tämä mahdollistaisi jatkuvat sosiaaliset kontaktit ja parhaan avun jotta toimintakyky pysyy tasaisena, eikä sairaalajaksoja tarvita. Luonnollisesti asumiseen kohdistuu kustannuksia joita käyttäjältä peritään. Tähän on jo nyt olemassa säädökset sekä lait. Lisäksi yksityisten palveluilla voidaan tuottaa monia lisäpalveluita sekä, täydentää esimerkiksi lääkäripalveluita. Senioriverkoston osana voisi toimia myös päiväkeskus johon olisi tervetulleita kaikki osaksi toimintaa. Seniorikeskukset voisivat jopa itse olla palveluntarjoajia. Toimia ohjaajina, tuottajina sille ajalle, sekä osaamiselle mitä asujilla on.
Ajatus ei sinänsä ole uusi tai ihmeellinen. Kuvatun kaltaisia keskuksia on olemassa ja ne toimivat hyvin. Se mitä haen on arvojen kautta rakentuva kokonaisuus joka rakentuu enemmän palvelukeskuksien kuin kodinhoidontuen varaan. Ymmärrän, että kysymys on vaikea ja sen yksi monista haasteista on senioreiden kunto, sekä omat halut järjestää elämä. En väitä ratkaisevani tällä kirjoituksella mitään mutta haluan ajatuksillani herättää keskustelua, sekä ajatuksia siitä mitä me yhdessä haluamme.
Mitä sitten haluan omalle SuperIsälle ja SuperÄidille? Haluan heille merkityksellisyyttä elämän loppuun asti. Haluan heille luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia, yhteisöllisyyttä, aikaa, lastenlasten kosketusta ja piirroksia, kahvinkeittimen aamuista ääntä ja luonnon vaiheiden kanssa vanhenemista. Haluan, että he nauttivat siitä ajasta jolloin kello ei ole enää niin tärkeä, eikä aikataulut määritä päivää. Haluan, että he tekevät niitä asioita joista nauttivat ja jotka kokevat merkitykselliseksi.
Se mitä en halua heille, enkä kenellekään, on sulkeutuneen elinpiirin luoma merkityksettömyys jossa odotus on läsnä jokaisessa hetkessä. Jossa jokainen kontakti, jokainen vieras, jokainen puhelu vain muistuttaa siitä mitä itsellä joskus oli ja mitä joskus itse oli.
]]>