Maailman asemenot ovat noin 1 700 miljardia vuodessa. Tämän verran me käytämme rahaa siihen, että voimme puolustautua toisiltamme tai tuhota toisiamme. Me ihmiset. Silti pienen pieni virus voittaa kaikki armeijat. Ilman aseita ja ilman budjettia. Ilman yhtäkään lentokonetta, ohjusta, autoa tai laivaa. Viruksen kanssa emme voi neuvotella, emme pyytää armoa tai antaa armoa. Virusta emme voi tuhota, voimme vain eristää ja estää. Voimme sairastaa, sopeutua ja kuolla. Siinä on meidän keinot.
Virus on yhteinen uhka ja kuten sodan alla ensimmäisenä kuolee totuus, tulisi myös yhteisen vihollisen yhdistää ihminen. Meidän tulisi varautua siihen minkä tiedämme olevan tulossa. Se oli tullut, se tuli ja se tulee. Se tulee yhä vahvempana, tuhoisampana ja loppujen lopuksi se voittaa. Se voittaa koska se oli täällä ennen meitä, paljon ennen meitä. Se tietää meistä kaiken, se on nähnyt miten maailma syntyy. Me olemme siinä ajassa tähdenlento, silmänräpäys. Mitättömiä ilmiöitä joista ei jää soluakaan. Jäljelle ei jää kirjoja, ei kaupunkeja ja loppujen lopuksi vaarallisin ydinjätekin on vain tuhkaa. Yhteinen vihollisemme näkee tämän kaiken.
Silti me katsomme toisiamme ja pelkäämme. Me jotka olemme samaa rotua ja kannamme samaa heikkoa rakennetta. Rakennetta jonka yhteinen vihollisemme voi rampauttaa, repiä rikki, vääntää irvokkaisiin asentoihin ja eristää meidät kuolemaan yksin. Niin yksin ettei kukaan kuule meidän huutoa, niin yksin että kuolema muistuttaa syntymää. Silti me katsomme toisiamme ja pelkäämme niin paljon, että nostamme käden. Pelkäämme niin paljon, että jätämme toisemme köyhyyteen ja kuolemaan. Niin paljon, että käytämme rahat mielummin toisen tappamiseen kuin ruokkimiseen. Sellaisia me olemme.
Entä jos. Entä jos viruspandemian jälkeen jokin pieni maa sanoisi “ei enää, ei enää”. Ei selittelisi vaan saisi vain tarpeekseen. Haluaisi ruokkia nälkäiset, parantaa sairaat ja katsomisen sijaan ottaisi syliin. Sitä pientä maata haukuttaisiin houkaksi, sitä pilkattaisiin ja sitä solvattaisiin. Se olisi naurunaihe ja siitä tulisi vitsi. Mutta puhe siitä maasta ei laantuisi, se ei vähenisi ja monet katsoisivat miten pienen maan asukkaat auttaisivat toisiaan eivätkä pelkäisi. Eivät laskisi murheita ja istuisivat yhdessä ruokailemassa. Kunnes erään päivän iltana monet ymmärtäisivät. Kirjoissa sanottaisiin kuin taikaiskusta mutta maailmassa ei ole taikaa. On vain tekoja ja teoilla on seurauksia. Seuraukset kirjoittavat hetkessä historian.
Oikeilla teoilla on pieni, pienen pieni, mitättömän pieni mahdollisuus. Silti ainoa mitä meillä on, johtaa meidät istumaan yhteisen vihollisemme viereen. Kertomaan historiaa siitä miten pieni teko saattaa tuntua ajassa ja paikassa miltei mahdottomalta. Riskiltä jota ei voi ottaa, joka tuhoaa heti ja joka johtaa harhaan. Jotain jota kukaan ei edes uskalla ehdottaa koska se tuhoaa tasapainon, aseman ja kunnioituksen. Jotain joka johti meidät taistelemaan yhdessä yhteistä vihollista vastaan. Elämään ja kuolemaan yhdessä. Jotain joka vihollisen vieressä istuessa tuntuu naurettavan mitättömältä asialta. Joka kertoo ajasta jossa emme ymmärtäneet, emme nähneet, emmekä kuunnelleet. Se aika olisi historiaa vain pienen maan pienen teon takia ja vihdoin me tuntisimme vihollisemme.