Olipa kerran maa jossa eleli onnellinen ja perimältään sama kansa. Maa muodostui kylistä, jotka olivat omavaraisia ja jokainen kylä sai elannon paikan ja osaamisen mukaan. Jossain kylässä kalastettiin, jossakin metsästettiin ja jossakin tehtiin astioita. Elintarvikkeita ja tuotteita vaihdettiin, elämä oli leppoista ja mukavaa mutta mustat pilvet kasaantui onnellisen kansan tietämättä taivaanrannalle.
Oli nimittäin niin, että eräs mies oli metsästysretkellä ampunut nuolella lepakon kun oli sattunut luolaan jossa niitä oli paljon. He olivat paistaneet lepakot ja tutkineet sopisiko se uudeksi ravinnoksi ja vaihtotuoteeksi kun niitä oli vieläpä paljon ja niitä oli helppo luolassa metsästää niiden nukkuessa. Lepakko oli maistunut ihan hyvältä ja metsästäjät palasivat kyläänsä tyytyväisenä vatsat täynnä lepakon lihaa.
Seuraava päivä valkeni aurinkoisena mutta metsästäjät tunsivat olonsa huonoksi. Heitä oksetti ja kuume oli niin kova, että osa ei pystynyt edes kävelemään. Heidän hengitys vinkui ja tuntuivat tukehtuvan. Kylässä oltiin huolissaan ja ihmeissään miesten tilasta. He ottivat yhteyttä toiseen kylään josta tultiin miehiä katsomaan. Nuori ja innokas mutta kokematon mies sanoi, “että nuhaa se on, ei kannata pelästyä” ja näin he palasivat kyläänsä omiin askareisiin ja perheittensä pariin. Samana iltana tästä kylästä lähti vankkurit vaihtamaan leipää kaikkiin muihin kyliin ja mukana oli henkilö joka oli käynyt katsomassa sairastuneita miehiä.
Elämä jatkui onnellisena ja normaalina muissa kylässä mutta siitä kylästä jossa metsästäjät oli sairastunut kuului kummia. Osa metsällä olleista oli kuollut ja suurin osa kyläläisistä oli sairastunut. Heilläkin oli kova kuume ja he pystyivät vain makaamaan. Kylässä alkoi nousemaan suru ja huoli tilanteesta. Mikä oli tämä tauti joka vahvan miehen tappoi nopeasti, mikä oli tämä tauti joka esti metsälle lähdön? Kylässä alkoi tulemaan hätä “mitä saamme syödäksemme kun ei ole metsälle lähtijöitä?” huudahti eräskin kylän eukoista. Tilanteesta huolestuneena he lähettivät nuoren nopeajalkaisen pojan kiertämään muut kylät ja pyytämään jostakin leipää, jostakin maitoa ja jostakin pontikkaa lääkkeeksi sairastuneille.
Mutta kummia tapahtui kun poika palasi takaisin yskivänä ja heikkona takaisin. Tuo ennen niin vaalea ja vahva poika oli miltei sininen kun hän palatessaan kaatui kylän porteille. Poika sanoi kähisten muille, että jokaisessa kylässä oli nyt sama hätä ja tauti. Missään kylässä ei ollut ruokaa omaan kylään tuomiseksi, sanoi vaalea ja ennen niin puhdaslinjainen poika. “mitä me nyt teemme” huusi koko kylä yhteen ääneen.
Kylien vanhin oli jo siinä vaiheessa saanut tiedon kavalasta tilasta joka kaataa vahvan miehen maahan ja tekee hänestä heikomman kuin muurahainen. Kylän vanhin oli viisas ja päätti, että jotain pitää tehdä. Hän oli kerännyt kaikista kylistä yhden miehen joka ei yskinyt ja pystyi vielä tulemaan kaikkien kylien pyhään paikkaan pylvästorni aukiolle. Siellä pylvästornien keskellä sovittiin kaikki tärkeät asiat ja yhdessä oli pohdittu montako kalaa saa yhdestä lautasesta.
Vanhin sanoi paikalle kerääntyneille miehille “me tarvitsemme apua, meidän pitää pyytää naapurimaasta ruokaa ja heillä on shamaani joka rohdoilla pystyi parantamaan sairastuneiden olon”. Yksi miehistä nousi heti pystyyn huutaen “Ei ikinä. Naapurimaan ihmiset ovat mustia kuin hiili ja he haluavat vain syödä meidät miehet ja ottaa meidän naiset”. “Meidän pitää hyökätä heidän kylään, tappaa miehet, ottaa ravinto ja rohdot” mies jatkoi ääni väristen täynnä pelkoa ja vihaa. Osa miehistä huusi “tapetaan ne, otetaan naiset ja rohdot. Ne villit ovat vaarallisia ja näyttävätkin erilaisilta kuin me”. Pylvästorni aukion täytti meteli ja riitely. Miehet huusivat toisillee ja kävivät toistensa kimppuun nyrkein. Puheen aloittanut mies huusi “Tämä on juoni jossa kylien vanhin haluaa viedä meidän elannon ja naiset yhdessä naapurimaan villien mustien kanssa”. “Tapetaan kaikki ja minä pidän huolen, ettei naapurimaan ihmiset uhkaa meitä” hän huusi syljen roiskuessa joka puolelle irvokas ilme naamallaan.
Kylien vanhin oli kuitenkin viisas ja päättäväinen ja hän huusi “Istukaa, istukaa…hyvät miehet. Äänestetään kuka on kylien vanhin mutta sitä ennen kuunnelkaa”. Miehet pysähtyivät ja vaikenivat. He istuivat, joku vastentahtoisesti ja huutamisen aloittaneen miehen kuultiin sanovan “kun minä olen kohta johdossa naapurimaan villit mustat saavat kyllä tuntea nahoissaan”. Niin he istuivat ja kylien vanhin sanoi “kuulkaa, jokainen kylä on sairas ja emme saa syödäksemme. Meillä ei ole kalaa, ei maitoa, ei leipää ja kohta olemme kaikki manan majoilla”. Miehet katsoivat hiljentyneinä eteensä kun kylien vanhin jatkoi, “meidän on pakko pyytää apua naapurimaasta. Kerätään yhteen nahat ja pyydetään heiltä ruokaa ja rohtoja”. Miesten parista kuului ölinää ja yksi huusi “miksi antaisimme 30 nahkaa kun toisessa kylässä on vain 10 nahkaa”. Kylien vanhin loi lempeän mutta päättäväisen katseen miehiin ja sanoi “sen takia kun teidän kylä on suurempi ja teillä on metsästysmaat kun toisessa kylässä on köyhempää nahkojen osalta”. Kylien vanhin oli hetken hiljaa ja sanoi “Teidänkin pitää saada kalaa, lautasia ja maitoa, ette selviä ilman muita kyliä vaikka ne eivät voikaan niin paljon nahkoja antaa” totesi kylien vanhin ja jatkoi “kun muut kylät antavat kymmenen nahkaa niin teidän kylän osuus on vain pieni kaikista nahkoista ja niillä saamme ruokaa syödäksemme ja rohtoja sairaille meille kaikille, yksin teidänkään nahat ei siihen riitä”.
Ja kävi niin, että pylvästorni aukiolla päätettiin kerätä nahat yhteen ja hankkia naapurimaasta ruokaa ja rohtoja. Huutamisen aloittaneen miehen kuultiin sanovan “kun minusta tulee kylien vanhin on kaikilla nahkoja, ruokaa ja rohtoja, eikä yksikään naapurimaan mustista villeistä kävele täällä”. Kylien vanhin oli viisas ja monta miestä nähnyt. Vahvoja metsästäjiä jotka keihään varressa oli paikallaan mutta kylien vanhin tiesi, että keihäällä loppui elämä.
Niin kylät keräsivät nahat yhteen ja saivat naapurimaan kansalta ravintoa ja rohtoja. Viikot kuluivat ja suuri määrä kylien asukkaista kuoli tautiin mutta osaan tauti ei tarttunut tai he selvisivät siitä rohtojen ja ravinnon avulla. Kului kuukausia ja elämä alkoi palautumaan totutuksi. Ihmiset kalastivat, metsästivät ja hoitivat lapsiaan ja eläimiään. Monet vielä muistelivat suurta hätää ja ikävöivät rakkaitaan. Kuka miestä, kuka vaimoa ja kuka lapsiaan. Olipa kokonaisia sukuja kuollut, eikä heistä ollut enää jäljellä kuin asumus.
Olipa tapahtunut niin, että kun kylien vanhin yhdessä kahden vahvan miehen kanssa oli viemässä nahkoja naapurimaan ihmisille niin naapurimaan kylien vanhin, musta kuin piki, oli pyytänyt kaikki yhdessä murtamaan leipää nuotiolle. Nuotiolla tuo pikimusta oli sanonut “meillä on vain järviä, meillä ei ole merta. Voisimmeko jatkossa vaihtaa kalaa ja te saatte jatkossakin rohtoja ja vaikka meidän erinomaista juustoa?”. Ja näin kylien vanhimmat oli sopinut asiasta. Molemmissa maissa oli jatkossa asiat paremmin ja ihmiset elelivät tyytyväisenä elämäänsä vatsat täynnä.
Entäpä sitten se pylvästorni aukiolla huutanut mies? Hänkin nautti naapurimaan juustoista ja pysyi terveenä rohtojen avulla. Hänen oli kuultu sanovan “meillä on nyt hyvin ja vatsani on täysi mutta kun en ole kylläinen niin lävistän keihäällä kylien vanhimman ja haen naapurimaan villien ruuat ja naiset”.
Niin elämä palautui ja pikkuhiljaa kyliä vaivannut tauti unohtui. Unohtui naapurimaan apu ja kylien ihmiset tottuivat olemaan vatsa täynnä. Pylvästorni aukiolla huudon aloittaneesta miehestä oli jo aika jättänyt mutta hän oli aikanaan perustanut ryhmän joka sanojensa mukaan “piti huolta siitä, että naapurimaan villit ei tule raiskaamaan ja tappamaan”.
Näin kylät ja maat elelivät. Vatsa täynnä ja asioita hoitaen mutta tummat pilvet kerääntyivät jo taivaanrannalle heidän tietämättään.